Aistien talo makuuni suicide squad

Satayksivuotias joka jätti laskun maksamatta ja katosi. Postimies Pate Erikoislähettipalvelu - Suuri Seikkailu.

Fjällbackan Murhat - Valon Kuningatar. Fjällbackan Murhat - Kadonnut Ystävä. Riders of Berk Part part 1 - Lohikäärmeratsastajat osa 1. The Mysterious Island -Matka 2: Uudet Seikkailut Puolen Hehtaarin Metsässä.

Madagascarin Pingviinit - Operaatio Pingviinien Vallankumous. Missä hammas on ja muita Prinsessa-tarinoita. En Se Ollut Minä ja muita Prinsessa-tarinoita. Viidakkoseikkailu - Djungelliv I Mumindalen. Taikurin salaisuudet - Den mystiska kappsäcken. Stanley Kubrick collection Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini. Take away -ruoka aiheuttaa ihmisille stressiä Hurja video: Kettu nappasi jäniksen — sitten kotka nappasi molemmat!

Juha Tapio haastattelussa — 20 vuotta uraa takana! Huawei esitteli mullistavan P20 Pro -älypuhelimensa — kaikkien aikojen kamera! Jasper Pääkkösen Hollywood-elokuvan raju traileri Annabelle-nukesta jo kolmas elokuva — ohjaajana kauhun mestari Gary Dauberman Predator palaa maapallolle — tulevan jatko-osan traileri julki Elokuva-arvostelu: Kuinka uusi alkoholilaki on vaikuttanut sinuun?

Kulutan nyt alkoholia enemmän Kulutan nyt alkoholia yhtä paljon Kulutan nyt alkoholia vähemmän    Katso tulokset. Evelina julkaisi bikinikuvansa somessa — puhuu positiivisen kehonkuvan puolesta Skandaali!

Kimmo Vehviläinen eroaa Johanna-vaimostaan Victoria Beckham näytti happamalta kuninkaallisissa häissä — fanit ihmeissään. Turistin tyrmistyttävä kuva leviää viraalina — uima-allas ei ollut sitä mitä luvattiin! Mitä Madonnan kasvoille on tapahtunut? Fanit järkyttyivät valokuvasta Evelina julkaisi bikinikuvansa somessa — puhuu positiivisen kehonkuvan puolesta Kaunotar vedätti miehiä rannalla — jalkovälissä karmea yllätys Mikä kuva!

Kim Kardashian alastomana Instagramissa. Aviciin kuolema vahvistui itsemurhaksi Seksuaalisen ahdistelun asiantuntija: Kasvokarvoituksen kasvattaminen on ollut trendikästä jo useamman vuoden ajan.

Ruuhkavuosissa elävät ihmiset saattavat toivoa ainoastaan yhtä vapaapäivää, jolloin heidän. Ajatuksen tasolla oman rakkaan kainalossa nukkuminen kuulostaa romanttiselta ja ihanalta. Luetuimmat Päivä Viikko Kuukausi Evelina julkaisi bikinikuvansa somessa — puhuu positiivisen kehonkuvan puolesta Skandaali! Uusperheet koostuvat omista, puolison ja joskus jopa uusista ja yhteisistä. Kolmen lapsen äiti, sosiaalisen median kuningatar Kim Kardashian, on kertonut.

Lemmikit voivat olla hellyydenkipeitä siinä missä ihmisetkin. Fitness Lifestyle Ruoka Ajottainen paastoaminen on trendikäs tapa pudottaa painoa. Kauko-ohjattavien koptereiden suosio on kasvanut räjähdysmäisesti. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Moni nuori aikuinen huomaa kysyvänsä päivittäin, onko aitoa rakkautta enää. Verkossa on voitu nähdä useita huvittavia videoita, joissa puhelimien kasvojenvaihtosovellusta. Englantilainen labradorinnoutaja Fred on noussut uutisten aiheeksi, koska koira on.

Kardashianit -televisio-ohjelmasta kuuluisuuteen noussut Scott Disick on täyttänyt 35 vuotta. Suomessa on viime päivinä käyty vilkasta keskustelua, kun iltapäivälehti uutisoi. Kauniit ja rohkeat -televisio-ohjelmassa 21 vuotta Thoren Forresteria näytellyt Winsor.

Kannabista voi hyödyntää myös ruoanlaitossa ja leivonnassa. Naiset panostavat usein ulkonäköönsä ja alusvaatteisiinsa ennen ensitreffejä. Ruotsin miljonääriäitien elämästä kertovaa realitysarjaa on esitetty pian kymmenen vuoden. Musiikillisella saralla hiljaiseloa viettänyt elektronista tanssimusiikkia tekevä Moby on tullut.

Päivän Lehti Mika on nyt Suomen Vahvin Mies — lajeina rekan veto, kehikon kanto, väkipyörä ja kivien nosto

Satayksivuotias joka jätti laskun maksamatta ja katosi. Postimies Pate Erikoislähettipalvelu - Suuri Seikkailu. Fjällbackan Murhat - Valon Kuningatar. Fjällbackan Murhat - Kadonnut Ystävä.

Riders of Berk Part part 1 - Lohikäärmeratsastajat osa 1. The Mysterious Island -Matka 2: Uudet Seikkailut Puolen Hehtaarin Metsässä. Madagascarin Pingviinit - Operaatio Pingviinien Vallankumous. Missä hammas on ja muita Prinsessa-tarinoita. En Se Ollut Minä ja muita Prinsessa-tarinoita. Viidakkoseikkailu - Djungelliv I Mumindalen.

Taikurin salaisuudet - Den mystiska kappsäcken. Stanley Kubrick collection Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini. Rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta Kosketuksissa -elokuvassa on myös tummaa komiikkaa, joka syntyy teurastamon henkilökunnan persoonista sekä tarkkanäköisistä havannoista siitä, miten ihmiset suhtautuvat niihin jotka eivät helposti istu johonkin kategoriaan.

Vaikka tarinan teemat ovat herkkiä ja myös hyvin synkkiä, käsitteleehän se myös yksinäisyyttä ja epätoivoa, on kaiken taustalla outo toivo onnellisemmasta lopusta. Teurastamon synkkä elämä ja vapaana elävien kauriiden välistä yhtymäkohtaa ei tarvitse edes korostaa - koko elokuva huokuu samaa kaksitahoisuutta ihmisen haaveiden ja todellisuuden välillä.

Erinomaisista suorituksistaan viime vuosina tunnettu Robert Pattinson on pääosassa tarinassa, joka ahdistaa ja kietoutuu katsojan ympärille odottamattomalla tavalla. Good Time alkaa melko turvallisen tuntuisena tarinana kahdesta veljestä, joiden välillä on paljon rakkautta ja outoa jännitettä. Elokuvan toinen ohjaaja, Ben Safdie , esittää veljesparin hentoisempaa osapuolta Nickiä, selkeästi hieman henkisesti jälkeenjäänyttä nuorta miestä, joka ei täysin hallitse tunteitaan eikä ymmärrä asioiden seuraamuksia.

Vihan tunteet purkautuvat nopeasti, ja usein väkivaltaisesti, eikä asiaa auta Pattinsonin esittämän Connie-veljen osoittama hyvä tahto, jonka toteutus ontuu pahasti. Good Timen tarina alkaa pankkiryöstöstä, jonka seurauksena hitaampi Nick jää kiinni pakomatkan aikana.

Matka helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla, ja Connien vakaa halu saada veljensä ulos vankilasta takuita vastaan saa kiihtyvällä tahdilla aina vain kammottavampia käänteitä. Yhden yön aikana tapahtuva juoni on sävytetty neonväreillä, urbaanilla äänimaisemalla ja pakottavalla paniikinomaisella tuskalla, kun Connie tekee lukuisia temppuja saadakseen rahat kasaan - pankkiryöstöstä saadut rahat kun ovat käyttökelvottomia.

Visuaalisesti hieno tarina on tunnelmoinnin juhlaa, mutta onneksi itse tarina sekä hienot roolisuoritukset eivät jää sen jalkoihin, vaan kohottavat elokuvan genressään erottuvaksi helmeksi. Ojasta allikkoon -tarinaksi elokuvassa ei ole juurikaan mustaa huumoria. Sen epätoivo on liian todellista, ja veli joka tuntuu olevan kaikkien johdateltavissa, on hahmona niin haavoittuvainen ettei katsojan oikein tee mieli nauraa. Silti teemat vetävät tehokkaasti katsojan eteenpäin, liikuttaen hahmoja laudalla ongelmasta toiseen, vastustamattomalla tavalla.

Suuri osa tästä vetovoimasta on Pattinsonin hienon suorituksen ansiota, sillä Conniesta kasvaa mies jonka aikeet hyväksyy, mutta jonka metodeille irvistelee. Lopulta tarinasta jää avuton olo, sillä rakkaus, halu suojella ja omat päämäärät kolistelevat jyrinällä sarviaan yhteen. Veljesten välinen suhde, sen todellisuus ja todelliset motiivit aukeavat tarinan aikana vaivaannuttavalla tavalla, eikä elokuva tyydy yksinkertaisiin ratkaisuihin missään vaiheessa, mikä on piristävä poikkeus alkuun yksinkertaiselta tuntuvassa tarinassa.

Jossain kaukaisessa galaksissa voi kuulla vanhan koulukunnan fanipoikien huutavan ärtyneenä. The Last Jedi on kerännyt ylistystä kriitikoilta sekä katsojilta, mutta aina kun kyseessä on pitkäikäinen ja suosittu elokuvasarja, on kitinää ja valitusta luvassa.

Rian Johnsonin ohjaamana tuorein Tähtien sota -seikkailu on visuaalisesti särmikäs ja sujuva avaruusseikkailu, jossa huumori kukkii ja saagan pimeitä nurkkia ei tehdä liian synkiksi ja lapsikatsojille ahdistaviksi.

Tarina jatkuu seuraten nuoren Reyn Daisy Ridley matkaa. Nuori nainen on päätynyt oudolle saarelle, tehtävänään tuoda Luke Skywalker Mark Hamill takaisin ruotuun ja vastarinnan avuksi. Vanhaksi mieheksi ajan saatossa muuttunut Skywalker ei saarelta kuitenkaan halua lähteä, ja miksi pitäisi. Elämä näyttää melko leppoisalta nuivien kalanunnien kanssa saarella asustaessa, kalastaen ja rauhassa elellen.

Ensimmäisen ritarikunnan kieroilut, ja valtava uhka jonka se muodostaa muille, eivät tunnu miestä kiinnostavan. Aikaa saarella kuluu paljon, sillä hiljaisen köydenvedon ohessa Rey löytää itsestään puolia, joilla lienee merkitystä jossain vaiheessa tarinaa, tai sitten ei.

Elokuvan ongelmaksi kun muodostuu hieman hajanainen kerronta, sekä välinpitämättömyys entisistä elokuvista. Ylijohtaja Snokea ei tässä elokuvassa paljon selitellä, eikä hänen kohtaloaan jäädä pohtimaan sen enempää. Tarina sysää syrjään myös pari muuta sivuhahmoa täysin turhaan, ja tuo katraaseen uutta verta, sekoittaen pakkaa tehokkaasti. Jotkut pitävät tarinanpäiden auki jättämistä merkkinä hienosta siirtymisestä vihdoinkin eteenpäin Star Warsien maailmassa, mutta joitakin muita elokuvasarjoja on tästä moitittu paljon, joten arvostelijoiden logiikka ei täysin kanna.

Elokuvasta paistaa läpi vahvasti halu jättää vanha taakse, sekä ottaa riskejä, mutta moni asia jää täysin päätöstä vaille tai peräti aukoksi tarinassa. Onko näin kyseessä rohkea hyppy eteenpäin, vai lepsuilu tarinankerronnassa, on täysin katsojan päätettävissä. Star Warsien maailma on mustavalkoinen tekele, jossa harmaan sävyjä usein käsittelevät tarinan pahikset; niin myös The Last Jedi -elokuvassa. Ensimmäisen ritarikunnan hävittäjät ovat mustia, ja niiden ujeltavat äänet pahaenteisiä.

Hyvät tyypit, vastarinta joka toimii Leia Organan Carrie Fisher johdolla, ovat vaatteiltaan värikkäämpää sakkia ja meno sekavampaa. Ero maalataan selkeästi katsojille ilman kursailuja. Adam Driverin esittämä Kylo Ren jatkaa matkaansa kohti valtaistuinta, ja polun kehykset ovat ankaran kiiltäviä; mustaa, punaista ja valkoista.

Nuori, helposti tulistuva ja epätasapainoinen nuori mies on omalla tavallaan erinomainen hahmo, ja siksi tarinan pahiksena kenties elokuvasarjan kiinnostavin.

Siinä missä muut ovat kirkasotsaisen hyviä, kuten Rey, Finn ja Poe, on pimeällä puolella paljon enemmän tasoja ja liikkumavaraa. Elokuvan hauskimmat kohtaukset eivät ole niitä, joissa vitsiä alleviivataan ja herjoja heitellään toiminnan lomassa, vaan Kylo Renin ottaessa yhteen Huxin Domhnall Gleeson kanssa.

Hienovarainen nokittelu, sekä tukahdutettu raivo luovat herkullisia kohtauksia, jotka vetoavat paremmin kypsempään yleisöön. Tämä ei tarkoita, etteivätkö esimerkiksi elokuvan herttaisimmat hahmot, kuten Porgit sekä BB-8 olisi mainioita: Disney haluaa naurattaa myös toisenlaisesta huumorista pitäviä. The Last Jedi hukkaa välillä palasensa juostessaan turhilta tuntuvissa kohtauksissa, esitellen hienoa maailmanrakennusta kasinokaupunki Canto Bightillä, ja tuoden mukaan myös yllättäen eläinoikeusasiaa.

Tämä on tietenkin tervetullutta lisää aiheisiin, joita saaga käsittelee, mutta tietyt kohtaukset tuntuvat olevan irrallisia osasia elokuvassa ja puhdasta tilkettä. Matka jatkuu kohti jotain uutta. Tämä ei kaikille maistu, ja tuleekin tunne, että elokuvasarja haluaa tarjota enemmän puhdasta viihdettä ilman menneisyyden painolastia. Puhtaana popcorn-viihteenä elokuvat tulevat tulevaisuudessa menestymään, ja hurmaavia Porg-leluja on luultavasti myyty tehokkaasti.

Maapalloa uhkaavasta tuhosta on tehty monia elokuvia, mutta edelleen puhtaasti ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkakuvia näkee hieman harvemmin valkokankaalla. Geostorm tarttuu alkuasetelmissaan tilanteeseen, jossa äärimmäiset sääolosuhteet ovat pakottaneet eri maat kokoamaan voimansa ja tekemään yhteistyötä. Tuloksena on koko maapallon kattava satelliittijärjestelmä, joka valvoo sekä kontrolloi sääolosuhteita Maassa.

Tarinan keskipisteessä on rouhean oloinen Gerard Butler , mies joka on ollut vastuussa järjestelmän rakentamisesta. Ajan saatossa systeemi tuntuu kuitenkin murenevan, ja työstään pois potkittu Butler pyydetään takaisin selvittämään ongelmaa. Elokuvan teemat ovat kliseisiä, ja sen hahmot - jos mahdollista - jopa vielä enemmän karikatyyrejä toimintaelokuvien arkkihahmoista. Butlerin hahmo on ärtyisä, kovapäinen ja ylempiään kunnioittamaton ketale, joka kuitenkin osaa työnsä täydellisesti.

Butler hoitaa roolinsa rutiinilla, sillä näitä hahmoja mies on luotu esittämään. Kun mies raijataan sääkone Dutch Boyn asemalle ongelmaa tutkimaan, ryhtyy juoni kierimään itsensä ympärille useammalla taholla. Suuret tuhot kuten tappava kylmyys ja tuhoava laava tekevät elämästä maapallolla minuutti minuutilta arvaamattomampaa. Samalla sääasemalla juostaan johtolankojen perässä, jotka johtavat tarkoitukselliseen manipulointiin. Uhkana on geostorm, myrsky joka tuhoaisi suurimman osan elämää maapallolla, ja tämä pistää jengin pinnistelemään oikein kovasti kellon kuvan tikittäessä koneen ruudulla tasaisin väliajoin.

Hyvin luvun katastrofielokuvalta tuntuva Geostorm olisi voinut olla viihdyttävän hulppea toimintapätkä, jos se olisi uskaltautunut irrottautua suurimmista genren lainalaisuuksista. Vaikka maata moukaroivat katastrofit, jää niiden anti harmittavan vähälle ja homma ei lähde rehellisesti ja hauskasti käsistä missään vaiheessa. Katastrofielokuvilla on yleensä kaksi suuntaa, johon ne voivat kasvaa. Pistää kaiken läskiksi ja sukeltaa täysillä holtittoman spektaakkelimaiseen rytinään, tai kasvattaa kiinnostavia henkilöhahmoja, joiden kohtalosta voi aidosti välittää.

Geostorm ei onnistu kummassakaan, vaan haahuilee välimaastossa kykenemättä päättämään mikä se on. Vauhdista ja räjähdyksistä pitäville Geostorm voi olla paussin antava välipala, joka puree joihinkin tieteiselokuvien ystäviin varmasti. Puinen dialogi, täysin ennalta arvattavat käänteet ja hieman helpohkot ratkaisut tiukoissa paikoissa voivat pakottaa logiikkaa etsivän katsojan päätä.

Tarina on hölmö ja varmasti täynnä aukkoja, loppuratkaisu tuskastuttavan tuttu ja jossain välissä pitäisi vielä välittää ihmisistä jotka pakenevat henkensä edestä katastrofeja. Suosittelenkin, että aivot pistetään hattuhyllylle, otetaan herkut sohvalle ja annetaan ajan kulua sen kummempia miettimättä.

Tasaisen varmasti etenevässä, asteittain lisääntyvässä epämukavan olon tunteessa on jotain addiktoivaa. Samoin on tarinoissa, joissa keskiluokkainen ydinperhe hajoaa ulkopuolisen paineen voimasta, osoittaen ettei ydin koskaan niin vahva ollutkaan kuin mitä rahalla ostettu ympäristö yrittää todistella. Yorgos Lanthimosin ohjaama The Killing of a Sacred Deer on elokuva, joka ei hemmottele katsojaansa vastauksilla, vaan jää itsepintaisesti pään sisälle tykyttämään pitkään lopputekstien jälkeen.

Lanthimos on tunnettu outojen tarinoiden kertojana, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan tekojensa seuraukset, ja asettavat enemmän katsojalle kysymyksiä kuin vastaavat niihin. Colin Farrellin esittämä Steven Murphy on kirurgi, jonka pintapuolisesti hyvä elämä on täynnä tyhjiä kaappeja. Sen sijaan nainen hoitaa perheen kahta lasta, tekee ruokaa ja iltaisin tarjoaa miehelleen seksiä, jonka makaaberit puitteet kertovat enemmän miehestä kuin vaimosta.

Perhettä kuvataan kaukaa, toisinaan kamera pysähtyy oviaukkoon tuijottamaan ja elämä jatkuu puheena kuvan ulkopuolella. Sairaalassa Steven on ympäröity korkeilla lasi-ikkunoilla, pitkillä loputtomilla käytävillä ja sairaalan kliinisellä estetiikalla. Elämä näyttää tyhjältä, puhtaalta ja helpolta. Ainut särö näennäisesti normaalissa elämässä on Stevenin ystävyys teini-ikäisen pojan, Martinin Barry Keoghan , kanssa. Ystävykset tapaavat lounastaukojen aikana, keskustelevat ja tuntuvat tukevan toisiaan tavalla, jota kumpikaan ei löydä kotoaan.

Martinissa on jotain lapsenomaista ja häpeilemättömän tunkeilevaa, joka tarinan edetessä kasvaa painostavammaksi tunteeksi jostain pahaenteisemmästä. Kun Martin pyytää Steveniä näyttämään rintakarvoituksensa, kertoo se yhtä paljon rajojen puutteesta kuin siitä, ettei Martinilla ole kotona isähahmoa, joka auttaisi häntä kasvamaan aikuiseksi.

Jo alunperin hankala tilanne kasvaa ja tuntuu lähtevän käsistä, kun Steven esittelee pojan perheelleen. Tarinat joissa perheen kotiin tunkeudutaan, sitoen perhe kiinni tuoleihin samalla kun rosvot ryöstävät kodin kellarista ullakkoon, ovat suoraviivaisia ja väkivallassaan helppoja sulattaa. The Killing of a Sacred Deer mukailee samoja teemoja, mutta Martinin tunkeutuminen perheeseen on paljon julmempaa, taktisempaa, sekä jopa yliluonnolliselta tuntuvaa.

Martin ja perheen tyttö Kim Raffey Cassidy rakentavat välilleen lujan suhteen, joka taiteilee viattoman teinirakkauden ja synkemmän manipuloinnin välimaastossa. Katsojan on vaikea tulkita, mistä uhka oikeastaan tulee, sillä Martinin puheet ja vaatimukset perheen tilanteen synketessä tuntuvat yksinkertaisesti liian uskomattomilta ollakseen totta. Hahmon pahuuteen on pakko uskoa, mutta kaikki tuntuu painajaiselta josta voi herätä hetkenä minä hyvänsä.

Elokuvassa on hetkiä, jolloin musiikki on ainoastaan riipivää viulun raivoa, hiljaisuuden lyödessä taustalla tahtia. Yhdistettynä tyyliteltyihin kehyksiin, kuten pitkiin käytäviin ja värittömiin maisemiin, on helppo nähdä että elokuva on paljon velkaa -lukujen kauhun mestareille.

Painostava tunnelma soljuu värittömän kaasun lailla perheen elämän jokaiseen nurkkaan, kunnes mitään muuta ei jää jäljelle.

Steven, ja hänen tekemiensä virheiden myötä koko perhe, joutuvat vastakkain seurausten kanssa, jotka tuntuvat pohjimmiltaan puhtaalta kostolta. Samoin kuin länsimainen hyvinvointi voi sokeasti kolhia mennessään alemmalla portaalla seisovia, tarjoaa elokuva selkeämmän esimerkin empatian puuttumisesta. The Killing of a Sacred Deer on äärimmäisen hieno elokuva.

Se on repivä ja pelottava, ja toisinaan epäuskoa herättävä. Toiset kaihtavat sen tunnelmaa ja lopullista ratkaisua joko liian outona tai brutaalina, mutta toisille meistä se tarjoaa terävän kokemuksen jollaisia saamme liian harvoin. Minulla on paljon muistoja vuonna ilmestyneestä Flatliners -elokuvasta. Sitä tähdittivät sen ajan nuoret nousevat tähdet kuten Julia Roberts, Kiefer Sutherland sekä Kevin Bacon , ja meno oli sen verran jännittävää, että nuori katsoja puristi sormia yhteen stressistä.

Nykyisen Hollywoodin perinteen mukaisesti luku nähdään jostain syystä niin kaukaisena aikana, että jopa nyt hyvin geneerisiltä tarinoilta tuntuvat elokuvat saavat uuden versionsa nykykatsojille muunneltuna.

Tarinassa joukko lääkäriksi opiskelevia nuoria ryhtyy tutkimaan kuoleman jälkeistä elämää. Onko sitä ja mitä tapahtuu sydämen pysähtyessä. Kunnianhimoisille kandeille mikään ei riitä, ja niinpä yksi kerrallaan he asettuvat pöydälle kuolemaan parin minuutin ajaksi. Muiden tehtävänä on herättää muissa sfääreissä leijaileva ihminen jälleen henkiin, ja elokuvan jännittävimmät hetket käydäänkin kamppailussa henkiin heräämisen kanssa. Se missä alkuperäinen elokuva oli hieman puolivillainen, mutta nyt hyvin pidetty, jännäri ryyditettynä arveluttavilla hiustyyleillä, ottaa uusi versio reippaasti selkeämmän kauhunäkökulman tarinaan.

Nuorten siirtyessä manan maille he kohtaavat menneisyytensä tuonpuoleisessa, ja tuovat sieltä mukanaan asioita jotka he ovat halunneet unohtaa. Näin karma lukee lakia kandien leikkiessä hengellään, ja tarina etenee pelkästä trilleristä yliluonnollisia elementtejä ruutuun tunkevaksi tusinakauhuksi. Ratkaisu ei täysin toimi - säikyttelyjaksot vievät terää jännityksestä, vesittäen hyvän perustarinan harmillisen tutuksi kaavaksi joka on hyvin ennalta arvattavissa.

Näin katsojan tehtäväksi jää odotella loppuratkaisua, joka tuskin mullistaa kenenkään elämää - mikään elokuvassa ei nouse tarpeeksi esille jäädäkseen mieleen kummittelemaan. Siirtyessään pois trillerimäisemmistä elementeistä se laimentaa itsensä kompromisseihin, jolloin edes kauhu ei pelota kuin kaikkein herkimpiä. Näyttelijät käyvät roolinsa läpi ammattimaisesti, mutta ilman varsinaista panosta vaikeisiin tilanteisiin.

Tästä voi syyttää käsikirjoitusta, joka antaa liikaa tilaa kauhuttelulle, eikä sukella tarpeeksi syvälle itse kuolemisen aiheuttamiin ajatuksiin tai kokemiseen.

A Star Wars Story -elokuvasta sekä Narcosista tuttu Diego Luna ovat myös hieman outoja valintoja nuoriksi opiskelijoiksi, sillä kukaan heistä ei ole enää tuore kasvo Hollywoodissa, ja ikäkin alkaa tänä vuonna kaikilla kolmosella. Lääkäriksi kasvamisen tie on pitkä, mutta tuoreempien lahjakkuuksien tuominen elokuvaan olisi voinut antaa edes mahdollisuuden yllättyä positiivisesti.

Todetaan heti alkuun rehellisesti, että tämä Justice League ei ole se elokuva, joka faneille luvattiin. Kulissien takana tapahtui elokuvan tekovaiheessa niin paljon säätöä ja vääntöä, että ulos pukattu tekele on hankala sekoitus kahden täysin erilaisen ohjaajan näkemyksiä, sekä malliesimerkki siitä mikä menee vikaan kun studio yrittää miellyttää väärää yleisöä.

Elokuvan ohjaajaksi tituleerattu Zack Snyder vetäytyi työstä kesken kaiken perhetragedian vuoksi, ja asioita jouduttaakseen WB palkkasi tilalle Avengers-ohjaaja Joss Whedonin. Whedonin johdolla osa kohtauksista kuvattiin uudelleen, käsikirjoitusta muokattiin vitseillä ja Henry Cavillin surullisen kuuluisat viikset retusoitiin pois kehnolla CGIlla. Lopputulos on epätasainen seikkailu legendaarisimmista sarjakuvasankareista, jotka olisivat ansainneet paljon enemmän. Supermanin kuoleman jälkeen maailma on epätasapainossa.

Diana Prince eli Wonder Woman rooliin täydellisesti istuva Gal Gadot taistelee omalla tahollaan rikollisia vastaan. Ben Affleckin Bruce Wayne tekee surutyötä kurittamalla itseään Gothamin pimeillä kujilla Batmanina, yrittäen samalla selvittää uusien outojen siivekkäiden olioiden alkuperää. Saadakseen apua ulkoavaruudesta ilmestyvään ongelmaan Bruce ja Diana kasaavat kokoon joukkion, jonka erikoiset voimat tulevat tarpeeseen uuden vihollisen ilmestyessä. Joukkion huumorista vastaa Ezra Millerin hieman koiranpentumainen Barry Allen, tässä elokuvassa vielä ilman omaa supersankarinimeään Flashia.

Ray Fisherin Cyborg jää taustoiltaan turhan lyhyelle esittelylle, mutta tästä voidaan kiittää studion editointi-innokkuutta ja halua pitää Justice Leaguen pituus kahdessa tunnissa.

Ratkaisu on käsittämätön, koska totuus on, että kuvattua olennaista materiaalia on jäänyt leikkauspöydälle monien kymmenien minuuttien edestä. Näin aiemmin suurelle yleisölle tuntemattomista Cyborgista, sekä tänä vuonna oman elokuvansa saavasta Aquamanista Jason Momoa , jää liian pintapuolinen kuva, joka ei sitouta katsojaa hahmoihin lainkaan. Tarina antaa heille aikaa tuoda omat persoonansa peliin, mutta tätä olisi katsonut ilolla paljon pidempään. Sekalaisen joukkion täydentää haudastaan nouseva Superman, jonka jumalainen olemus on täydellisyydessään komeaa katsottavaa.

Siinä missä Snyderin rakkaus legendaarista hahmoa kohtaan on selvästi nähtävillä molemmissa ohjaajan edellisissä elokuvissa, ottavat korjailtu käsikirjoitus ja uudelleen kuvatut kohtaukset paljon tehoja pois rakastetun hahmon paluusta.

Tuloksena on noloja vitsejä ja epätasaista kuvausta; studion halu yrittää tehdä Justice Leaguesta alkuperäistä visiota kevyempi ei yksinkertaisesti toimi. Lois Lane, joka on Clark Kentin elämän keskus, sivuutetaan parilla kohtauksella. Hahmossa ei ole mitään varsinaista moitittavaa, sillä sitä vaivaavat samat ongelmat kuin joka ikistä CGIlä luotua hahmoa kaikissa elokuvissa nykypäivänä.

Hahmo on hieman kumimainen, toisinaan naurettava, eikä aina kovinkaan pelottava. Tärkeämpää onkin Steppenwolfin motiivit, sekä taustalla häärivä hahmo, jota ei elokuvassa kuitenkaan tuoda esille millään tavalla. Näin Steppenwolf jää hyvistä yrityksistä huolimatta ohueksi hahmoksi, vaikka taustoissa on ainesta hienoihin tarinoihin, joihin viitataan elokuvan aikana näyttävillä taistelukohtauksilla. Leikkauksista, kahdesta ohjaajasta, alkuperäisestä visiosta poikkeamisesta ja turhista uudelleenkuvauksista huolimatta Justice League ei ole tarinana vaikea.

Sen logiikka on raudanluja, eikä se täysin vesitä DCn peruspilareita, vaikka se parhaansa tekeekin. Pois leikatut kohtaukset olisivat tuoneet tarinaan lihaa luiden ympärille, ja katsojille tarjoillaan nyt eräänlainen kehno luuranko. Batman, Superman ja Wonder Woman ovat edelleen supersankarien aatelia, ja elokuva saa odottamaan joulukuussa ilmestyvää Aquamania suurella mielenkiinnolla. Tunkemalla turhia vitsejä minne ne eivät kuulu sotkee täysin turhaan Snyderin alunperin luoman vision, jonka hän aloitti Man of Steel ja Batman v Superman -elokuvissa.

Ei siis ihme, että nimenomaan fanit hylkäsivät lippuluukuilla elokuvan, joka ei menestynyt lainkaan odotetulla tavalla. Justice Leaguen piti olla jatkumo sitä edeltäneille tarinoille, mutta studio halusi tehdä toisin. Näin nähtävillä ei ole nyt se elokuva, joka katsojille luvattiin, ja se näkyy huonona menestyksenä sekä ankarana kritiikkinä.

Toivotaan, että WB ottaa opikseen, sillä tämä oli kallis oppitunti, jota ei olisi tarvittu. MCUn peräti 17s elokuva, Thor: Ragnarök , seuraa jo kaavaksi muodostunutta Marvel-elokuvaa, hyvässä ja pahassa. Tarina kulkee tutun sankarin, ukkosenjumala Thorin matkassa tämän kohdatessa jälleen kerran yhden ylivoimaiselta tuntuvan vastustajan. Samalla juoni kulkee kuitenkin käsi kädessä suuremman suunnitelman kanssa, joka johtaa kohti loppukeväästä julkaistavaa Avengers: Omalaatuisia elokuvia ohjanneen Taika Waititin käsissä Ragnarökistä muodostuu värien ja huumorin ilotulitus.

Thor Chris Hemsworth saa vihdoin selville, että lurjusmainen veli Loki Tom Hiddleston onkin elossa, ja istuu tanakasti Asgardin valtaistuimella Odinin hahmossa. Lokin puuhastelujen tuloksena pitkäaikaisesta vankeudesta vapautuu Thorin sisko Hela Cate Blanchett , joka toimii tarinan pahiksena. Alkukahinan tuloksena Thor päätyy oudolle planeetalle, jota johtaa rautaisin, mutta humoristisin elkein Grandmaster, Suurmestari herkullisesti fiilistelevä Jeff Goldblum.

Mies pyörittää yleisön viihdykkeeksi gladiaattoritaisteluita, josta mukaan menoon saadaan vielä planeetalle aiemmin päätynyt Hulk Mark Ruffalo sekä naisvoimaa edustamaan Tessa Thompsonin esittämä Scrapper Vaikka kaikki tiet johtavat Asgardiin kohti taistelua Helan hirmuvaltaa vastaan, on tätä ennen tarinassa paljon polkuja.

Thor joutuu kohtaamaan menetyksiä useammallakin eri tavalla, sekä hyväksymään oman vastuunsa Asgardin johtajana, ennen lopullista välien selvittelyä. Marvelille kevyeen tapaan Loki ei edelleenkään kohtaa mitään varsinaisia seuraamuksia tekosistaan edellisten Thor- tai Avengers -elokuvien ajalta, vaan hahmo tyrkätään humoristiseksi viihdykkeeksi Thorin kylkeen sen kummempia ajattelematta.

Pari muutakin hahmoa saa elokuvassa hyvin kevyen, humoristisen ja jopa lapsellisen käsittelytavan, tehden Ragnarökistä viihdyttävää, mutta pinnallista katsottavaa. Vaikka kyseessä on sarjakuviin perustuva elokuva, on täysin perusteltua odottaa hahmojen syvällisempää käsittelyä sekä tunteiden ja seuraamusten tuomista mukaan tarinaan. Kolmas Thor heittää kuitenkin suurimman osan menosta niin lekkeriksi, että alituinen vitsailu ja kommellukset ryhtyvät syömään omaa vaikutustaan tarinan edetessä.

Elokuvaa vaivaa epätasapaino, ja se yrittää taiteilla vakavampien teemojen, kuten kodin ja perheen menettämisen, sekä puhtaan toiminnan välimaastossa. Thorista muodostuu laidasta laitaan heiluva sankari, kun tämä toisaalla pelkää hiustenleikkuuta, mutta säntää seuraavaksi ylivoimaisen vastustajan kimppuun pelkoa tuntematta. Siksi hahmoista on hankala saada todellista otetta, tai ainakaan käsitystä siitä miten elokuvan tekijät itse näkevät tutut hahmot.

Siinä missä Blanchetin Hela on välillä ylilyövän dramaattinen peruspahis, on Grandmaster Goldblumin kynsissä taas puhtaasti kevennykseksi tarkoitettu hahmo, jonka vuoksi se toimii - kulkemalla rehellisesti kevyen tunnelman kanssa käsi kädessä. Ragnarök on taattua viihdettä niille, jotka pitävät Marvelin tavasta tehdä sankaritarinoita.

Ne ovat kaavamaisia, sekä vailla yllätyksiä, sillä kaikki suuremman tarinan kaaret on tehokkaasti pureksittu ja avattu katsojille nyt jo peräti 18 uusimpana Black Panther elokuvan aikana. Ragnarök naurattaa ja viihdyttää, ollen toisinaan yllättävän keskittynyt ja seesteinen, puhjetakseen seuraavassa kohtauksessa täyteen toimintaan kieli poskessa.

Kassamenestyksestä päätellen tämä on mitä ihmiset kaipaavat, ja sitä he näin ollen saavat. Johnny on baareissa illat sammumiseen saakka notkuva lurjake, joka viettää päivät tehden minimimäärän töitä maatilalla, ja asuu yhdessä alati passaavan äitinsä sekä invalidisoituneen isänsä kanssa.

Kotona olot eivät ole täydellisiä, mutta Johnnyn asenne ja päättämättömyys tekevät kaikesta ainoastaan ankeampaa. Kaikkea pahentaa se tosiasia, että Johnny on homo - asia jolle ei ole tilaa keskellä karua maaseutua.

Lähtökohdat romanttiselle tarinalle eivät ole tyypillisimmät. Pohjoisessa osassa Englantia sijaitseva maatila ja sen ympäristö ovat lohduton tausta rakkaustarinalle.

Tällainen kuitenkin syntyy, kun tilalle avuksi tilapäiseksi avuksi saapuu romanialainen Gheorghe Alec Secareanu. Mies on täydellinen vastakohta äkkinäiselle ja lapselliselle Johnnylle, sillä miehen otteet ovat hallituja, lempeitä ja katse armollinen.

Miehet hoitavat tilan eläimiä, Gheorghe suurella rakkaudella ja lämmöllä, joka hiljalleen nakertaa toisen miehen kovempaa kuorta tehokkaasti. Maatila herää henkiin, hiljalleen yhdessä etenevän kevään kanssa.

Vaikka tarina keskittyy paljon kahteen päähahmoon, avataan myös Johnnyn perheen elämää mielenkiintoisella tavalla. Sukupolvien välinen kuilu ja odotukset natisevat hankalasti vasten toisiaan, kun kaikki asuvat saman katon alla yrittäen pitää yllä kohteliasta rauhaa. Sama realismi ulottuu myös maatilan elämän kuvaamiseen, sillä kamera ei karta veren ja kuoleman näyttämistä, eikä siloittele sitä.

Elämä on hankalaa, täynnä nykytilaa uhkaavia riskejä ja likaista. Miesten välinen keskustelu on vähäsanaista, ja eleet sekä kosketus puhuvat varsinaista dialogia äänekkäämmin. Puheen korvaavat lammasten määkinä, pitkä katse ja tuulen suhina nummilla, tehden elokuvasta ihastuttavan kokemuksen joka ymmärtää päähenkilöitään hyvin koskettavasti.

Toisiinsa rakastuvat miehet joutuvat vaikeiden valintojen eteen, kun elämän realiteetit iskeytyvät vasten kasvoja märän rätin lailla. Omien vanhempien vanheneminen, tulevaisuuden arvaamattomuus sekä ihmisten asenteet ovat linjassa omien epävarmuuksien kanssa. Elokuva ei kiertele hankalia aiheitaan, mutta onnistuu samalla olemaan ihana rakkaustarina jonka lopussa miehille toivoo ainoastaan onnellista loppua.

Skanditrillerit ovat kovaa huutoa maailmalla niin televisiossa kuin elokuvissakin. Pääosaan on valittu karismaattinen Michael Fassbender , jonka tulkitsema Harry Hole on pahimmillaan hyvin tyypillinen dekkarien etsivä. Lievästi alkoholisoitunut, moniongelmainen poliisi on parhaimmillaan paineen alla uuden rikoksen parissa.

Kun aikaa jää itsensä kanssa hiljaa olemiseen, hajoaa Harryn elämä käsiin ja tuloksena on epäonnistunut miehenpuolikas vailla merkitystä. Onneksi kylmässä pohjolassa tapahtuu murhia, ja norjalainen etsivä saa selvitettäväkseen vanhan tapauksen, joka näyttää heränneen henkiin.

Miten miehistä kasvaa hirviöitä ankean lapsuuden myötä mutta naisista yllättäen ei on teema, joka aloittaa valkoisella lumella tukahdutetun elokuvan. Hole ja nuorempi naisetsivä Katrine Rebecca Ferguson tutkivat murhasarjaa, jossa syyllinen jättää rikospaikalle pahaenteisen lumiukon.

Siis ottaa aikaa pyöritelläkseen lumesta ukon, risukätineen kaikkineen. Tämän ei uskoisi aiheuttavan kovin hyytäviä tunnelmia, sillä lumiukot eivät luo mielikuvaa pahuudesta, toisin kuin esimerkiksi linnunpelättimet pelloilla.

Päättäväinen Katrine ja hitaammin etenevä Harry tutkivat murhasarjaa, jolla näyttää olevan vakaat juuret menneisyydessä. Samalla käsitellään Harryn monia ongelmia eksän ja tämän nuoren pojan kanssa, kun taas Katrine sukeltaa itse syvemmälle mysteeriin paljon loogisemmalla otteella.

Tapahtumien kehyksenä toimivat Oslon seurapiirit ja autiot vuoristomaisemat, luoden kontrastia myös menneisyyden ja nykyisten tapahtumien välille.

Elokuvan tahti on toisinaan jopa kohmeloisen hidas. Se ei onnistu kasvattamaan jännitettä, jota tarina kirjassa suorastaan tihkuu, vaan pelottavimmat elementit sulavat laimeiksi yksityiskohdiksi joihin kamera rakastaa tarrautua. Samalla, kameran fiilistely on yksi elokuvan parhaita puolia, sillä The Snowman on visuaalisesti hieno kokonaisuus. Norjalaista maisemaa, autioita maisemia, lunta ja murrettuja sävyjä on hyödynnetty koko rahan edestä.

Onkin harmi, että niinkin hienot elokuvat kuin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja sekä Ystävät hämärän jälkeen -elokuvat ohjannut Tomas Alfredson ei ole onnistunut siirtämään kirjan painostavaa tunnelmaa valkokankaalle, sillä aineksia olisi ollut todella nasevaan trilleriin. Nyt The Snowman on vaimea kokemus, jossa katsoja yrittää arvailla murhaajaa samalla kun ruudussa erittäin taitavat näyttelijät hukkaavat aikaansa hitaan käsikirjoituksen parissa. Harvoin kuitenkin ne onnistuvat poikkeamaan totutusta kaavasta samalla tavalla kuin The Big Sick , joka tuo lempeää komediaa ja rouheutta romantiikkaan.

Tarinan päähahmo, samannimistä nuorta koomikkoa esittävä Kumail Nanjiani , on pakistanilais-amerikkalainen mies elämänsä käännekohdassa. Kotona käydessään hänelle esitellään aina, pakistanilaiseen tapaan, vaimoehdokas, sillä perinteisiin kuuluu järjestetty avioliitto.

Kumaililla itsellään on erilainen käsitys elämästä Yhdysvalloissa, eivätkä potentiaaliset vaimokkeet onnistu herättämään kiinnostusta. Aika kuluu komediaklubilla pyöriessä yhdessä ystävien kanssa, kunnes virkistävän erilainen Emily Zoe Kazan tupsahtaa miehen elämään. Elokuvan tarinalla on vankka tausta totuudessa, sillä sen on kirjoittanut yhdessä Nanjianin kanssa hänen vaimonsa, Emily V. Kun suhteen alku on ihastuttavan todellista, hieman hapuilevaa ja selkeää ihastumista käsittelevä rakkaustarina, saa se käänteen Emilyn sairastuessa vakavasti.

Tätä ennen pariskunta on jo onnistunut eroamaan Emilyn saadessa selville, miten Kumailin tulevaisuus on suvun puolesta jo kiveen hakattu. Suurta romanttista tarinaa ei voisi tullakaan ilman vastoinkäymisiä eikä väärinymmärryksiä, mutta elokuva onnistuu säilyttämään keveän humoristisen tunnelmansa rankemmista käänteistä huolimatta. Herkullisimmillaan tarina on kuitenkin tarkastellessaan Kumailin perhettä, sen pakistanilaisia vanhempia Anupam Kher ja Zenobia Shroff ja odotuksia.

Mukana kulkeneet tavat yrittävät mukautua uuteen maailmaan ja perheen keskinäistä vuorovaikutusta on huvittavaa seurata. Samalla tavalla odottamatonta kemiaa syntyy Kumailin ja Emilyn vanhempien Holly Hunter ja Ray Romano välille, kun molemmat tahot punnitsevat toisiaan varovasti sairasvuoteen äärellä.

Rakkaustarinan eteneminen ei ole kukilla tanssimista, ja juuri sairaus saakin asiat yllättäen perspektiiviin. Ratkaisu ei ole yllättävä, mutta siloittelemattoman indietyylinsä vuoksi näinkin tuttu tarinankaari tuntuu tuoreelta.

The Big Sick tuntuu vaivattomalta, ja sen näyttelijät tekevät erinomaista työtä, tuoden elämänmakuista tunnetta rehelliseen tarinaan. Se asettaa kursailematta vastakkain erilaiset kulttuurit ja odotukset, jättäen romanttisille komedioille tyypilliset kultareunuksiset unelmat taka-alalle. Hieman hitaasti etenevä tarina ei aina ole terävimmillään, ja pudottaa katsojan kiinnostuksen jossain välissä puolihuolimattomasti hallustaan.

Missään vaiheessa The Big Sick ei ole ratkiriemukas komedia, joka saisi nauramaan ääneen, eikä se sellaista lupailekaan. Mutta romanttisen aitona kohtaustarinana se toimii paremmin kuin moni kaltaisensa, ja tuo kaivattua piristystä kuluneeseen aihepiiriin. Kulttiklassikon mainetta ansaitusti nauttiva, vuonna ilmestynyt, Blade Runner on elokuva, jonka jatko-osaa on odotettu pelolla. Ridley Scottin ohjaama hidastempoinen tieteiselokuva ei ole koskaan ollut kaikkien makuun, mutta se nauttii kriitikoiden arvostusta, sekä omaa vankan fanikunnan.

Vaikka Blade Runner ruoriin astui erinomaisia elokuvia, kuten Vangitut, Enemy, Sicario ja Arrival , ohjannut Denis Villeneuve , oli pieni epäröinti silti täysin oikeutettua.

Pelko on ollut turhaa, sillä Blade Runner on edeltäjäänsä ehjempi ja sisällöltään muhevampi kokonaisuus. Jäljellä ovat hidas ja harkittu tunnelma, joka tuntuu toisinaan jopa liian tietoiselta. Tuloksena on yksi viime vuoden hienoimpia elokuvia, joka varmasti ei uppoa kaikille katsojille. Tarinan tapahtumat sijoittuvat noin 30 vuotta ensimmäisen osan jälkeiseen aikaan. Persoonaton mutta sovinnaisen komea blade runner nimeltä K Ryan Gosling metsästää viimeisiä replikantteja, jotka ovat laitonta vanhaksi mennyttä mallia.

K, itsekin replikantti, suorittaa työnsä ilmeettömästi kuten vain ohjelmoitu ihmisen kaltainen organismi voi, ja elää muuten hyvin normaalia elämää toimistoajan ulkopuolella. Normaali elämä tässä maailmassa on venyvä käsite, sillä tyttöystävän virkaa kotona hoitaa kuvankaunis ja aina miellyttävästi käyttäytyvä heijastettava hahmo.

Aidoin kanssakäyminen Klla onkin keinotekoisen naisen kanssa, jota hän ei voi edes koskettaa, mutta ilmestyy nappia painamalla paikalle. Maailman ihmiskuva on lohduton, ja todellisiin tunteisiin päästään enimmäkseen muistojen kautta - aito ihmiskontakti on Blade Runnerin maailmassa lähinnä kauppatavaraa.

Sama hieman etäinen ja kliininen elämäntyyli ulottuu yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. Viljeltyjen ihmiskoneiden bisnestä johtaa Jared Leton esittämä liikemies Wallace, joka tuntuu olevan jumalasta seuraava. Mies etsii ongelmiin lopullista ratkaisua: K pääsee omissa tutkimuksissaan oudon tapauksen jäljille, jossa tämä ihme näyttää toteutuneen, ja jonka salassa pitämiseksi on luotu monimutkainen seitti yhteiskunnan eri kerroksissa.

Jäljet johtavat hylättyyn hotelliin, jossa Harrison Fordin jälleen näyttelemä Deckard on vetäytynyt maailmasta eläen omilla ehdoillaan. K tuo kuitenkin maailman ongelmineen suoraan Deckardin kynnysmatolle, ja kilpajuoksu eri tahojen välillä huipentuu palapelin osasten loksahtamiseen paikoilleen. Elokuva kohtelee aihettaan, syntymän ihmettä ja ihmisen olemassaolon oikeutusta, hyvin kovakouraisin elkein.

Varsinaisia syitä siihen, miksi juuri ihmisten pitäisi selviytyä maailmassa hengissä kun he ovat sen tuhonneet, ei tarjota, eikä pitäisikään. Koneet mainitsevat olevansa inhimillisempiä kuin ihmiset, mutta kenties kysymyksen pitäisi olla, onko se hyvä asia.

Moneen maailmaan levittäytynyt ihmiskunta elää koneista, luottaa koneisiin ja on jo menettänyt yhteyden luontoon - puhumattakaan mekaanisesti luoduista eläimistä. Siksi jättimäiset maisemat, hitaat kamera-ajot ja ylitse vyöryvä musiikki ovat ne kehykset joihin Blade Runner tarraa niin ahnaasti: Se toimii täydellisesti itsenäisenä kertomuksena, joka ei edes tarvitse alkuperäistä elokuvaa tuekseen, vaan seisoo vakaasti omilla jaloillaan. Jäljellä on Blade Runnerin aloittama maailma ja kerrontatyyli, mutta tuloksena on moderni ja vahva omaperäinen elokuva.

Hyvän vastaanoton saanut Kingsman: Salainen palvelu , jatkaa tarinaansa tuomalla ruutuun monta uutta hahmoa Kingsman - The Golden Circle -elokuvassa. Näyttelijäkaartia saadaan uudistettua näppärästi pasauttamalla loskaksi melkein koko Kingsmanin jaosto, ja pistämällä jäljelle jääneet hahmot ryntäämään Yhdysvaltoihin.

On suursiivouksen aika, eikä jäljellä ole ensimmäisen osan tuoreudesta juuri mitään. Taron Egertonin esittämä Eggsy on kasvanut täysiveriseksi agentiksi, joka luovii työläistaustansa tuoman nokkeluuden turvin salaisten agenttien, kansainvälisten roistojen ja yläluokkaisen snobbailun viidakossa.

Homma räjäytetään käyntiin rapsakalla takaa-ajolla, joka antaa samalla suuntaa elokuvan keskeisimmistä elementeistä. Toimintaa on paljon, ja se on usein hidasteltua tyylittelyä, yksityiskohtia ja tuntuu jatkuvan loputtomiin. Itsenäisestä agentuurista halutaan antaa toiminnan myötä kuva peribrittiläisestä James Bondista, mutta ikäänkuin rennosti ja kieli poskessa.

Tämä onnistuu osittain, sillä vaikka huumoria viljellään runsaasti, ei se osu aina maaliinsa. Eggsy suuntaa Yhdysvaltoihin etsimään apua jenkkiläiseltä Kingsmanin vastikkeelta, Statesmaneilta. Nämä viskiä kulissinaan tislaavat astetta rennommat agentit ovat rikkaampia, pukeutuvat tyypillisen cowboymaisesti ja osaavat ampua luultavasti kärpäseltä siivet.

Jenkit, joita esittävät Channing Tatum. Hienon kaartin täydentää pahista, Poppya, esittävä Julianne Moore , jonka hahmo on niin yliampuva ettei katsoja tiedä onko suoritus hyvä vai huono. Vastakkainasettelu on selkeä, mutta ilman pahista tarina olisi vain peräti 2 tuntia 20 minuuttia kestävä syljeskelykisa. Niinpä Poppy, joka ikävöi kotiin ja asuu robottien ympäröimänä, ulottaa lonkeronsa aina Valkoiseen taloon asti raakalaismaisella juonellaan. Tuloksena on kilpajuoksu kellon kanssa, mutta elokuvan pituutta ja säätämistä katsoessa näin ei uskoisi olevan.

Toimintakohtaukset eivät tunnu loppuvan koskaan, eikä hurttia huumoria edes yritetä suitsia kasaan. Siinä missä vitsit ovat osuvimmillaan luokkataistelun ja kansallisuuksien välisiä eroja mittaillessa, turvautuu elokuva myös todella typeriin alamittaisuuksiin tuon tuosta. Siksi katsominen on kuin turpaan vetoa. Joka toinen isku naurattaa, ja joka toisesta tulee vain nolo olo.

Käsikirjoittajilla tuntuu olleen liian monta ideaa eikä minkäänlaista editoimiskykyä - näin valkokankaalle on tungettu kaikki materiaali, joka tuntuu paitsi elokuvan pituudessa, myös sen purevuudessa. Sarjakuviin perustuvilta elokuvilta on lupa odottaa yhtä paljon kuin miltä tahansa muultakin genreltä.

Siinä missä huumoriin turvautuva Marvel usein luottaa halpoihin nauruihin ja kaavamaisuuksiin, olisi sen kepeästä otteesta kuitenkin Kingsmanin tekijöillä paljon opittavaa, jos he haluavat jatkaa huumorin saralla. Satiiri on taitolaji, mutta nyt tuntuu että James Bondin kaltaisia agenttitrillereitä humoristisesti mukaillessaan siitä on tullut itse yhtä itsensä tosikkomaisesti ottava tekijä. Huumori on seksististä ja ontuvaa, toiminta liian itseään täynnä olevaa ja tekemisestä tuntuu olevan kadoksissa täysin aito ilo ja luontevuus.

Egerton on roolissaan harvinaisen jäykkä ja ilmeetön, eikä omaa rooliin vaatimaa karismaa. Taitavan ja kokeneen näyttelijäjoukkion keskellä päähahmo tuntuu olevan hukassa, ja näin melkein toivoisikin valtikan siirtyvän eteenpäin tarinan lopussa näkyvälle hahmolle. Ohjaaja Darren Aronofsky harvoin kertoo tarinoita, jotka olisivat kaikkien makuun.

Elokuvat kuten Unelmien sielunmessu, Black Swan ja hyvin hankalasti ymmärrettävä The Fountain jakavat mielipiteitä ja aiheuttavat osalle katsojista melkoista vääntöä sielun syvyyksissä. Viime vuonna valkokankaalle rävähtänyt Mother! Itse juonesta on hyvin hankala kirjoittaa ilman olennaisia paljastuksia. Tarinan puitteet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaiset. Jennifer Lawrencen esittämä nuori ja hyvin naivilta tuntuva vaimo, jonka nimeä ei tarinassa kerrota, elää vaisulta tuntuvaa elämää miehen kanssa, jota hän palvoo.

Aviomies, Javier Bardemin tulkitsema kirjailija, on taiteilija tyypillisimmillään: Mother, tai vaimo, rakentaa ja kunnostaa miehensä poroksi palanutta kotitaloa lauta kerrallaan suurella rakkaudella, antaen miehelleen tilaa ja vapauden toteuttaa itseään. Vaimo on hiljainen, varjoihin vetäytyvä nuori hahmo, jonka asenne herättää katsojassa lähinnä ärtymystä.

Täydellinen omistautuminen on vaikeaa katsottavaa, eikä sen sulattaminen ole kovin helppoa - jatkossa tapahtuvat käänteet tuntuvat tähän arkiseen elämään verrattuna melkein helpotukselta. Taloon saapuvat vieraat, Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin näyttelemän pariskunnan muodossa, järisyttävät hiljaista elämää perusteellisesti. Epämiellyttävä tunne kasvaa tarinan edetessä, ja puristuu koko talon ympärille pahaenteiseksi pilveksi. Kun tarina jatkaa kiihtymistään, ja se saa yliluonnollisia piirteitä, menettää elokuva samalla kovimman puruvoimansa.

Järjetöntä kaaosta on helpompi katsoa kuin todelliselta tuntuvaa parisuhdetta, mutta tämäkin jakaa katsojat kahtia. Jotkut pitävät elokuvan lopullisia ratkaisuja ja väkivaltaa vaikeasti käsiteltävinä, kun taas toisille todellisuudesta irtautuvat kohtaukset ovat melkeinpä helpotus.

Onko se edes hyvä elokuva, vai ohjaajansa näköinen kuumeinen painajainen jona Aronofsky on omien sanojensa mukaan tarinan aikoinaan keksinyt, jää jokaisen katsojan itse päätettäväksi. Se on outo ja vaikeasti pureksittava. Se on häiritsevä, mutta ei tavalla joka ui kaikkien ihon alle.

Lawrence on ehdolla suorituksestaan Razzie-pystin saajaksi kuten myös Bardem , pystin jolla palkitaan vuoden huonoimpia roolisuorituksia. Jo tästä huomaa, että elokuva ei aukea oikealla tavalla kaikille. Lawrencen suoritus on erinomainen; hieman tyhjäkatseinen ja naivi, hitaasti reagoiva vaimo on juuri se, mitä tarinassa on haettu ja Lawrence hallitsee ainakin tämän roolin hienosti.

Stephen Kingin luoma Pennywise-klovni on traumatisoinut kokonaisen sukupolven nuoria luvulla. Kuulun itse tähän joukkioon, joka näki kirjaan perustuvan minisarjan vuonna , enkä periaatteessa olisi halunnut tämän hahmon ikinä palaavan missään muodossa verkkokalvoilleni enää ikinä.

Toisin kuitenkin on käynyt, sillä Andres Mushiettin ohjaama It , on hyvin onnistunut, mutta myös pelottava, uusinto ikonisesta hahmosta. Tarina sijoittuu uudessa elokuvassa nykyisin niin trendikkäälle luvulle, joka tuntuu olevan lause jota toistelen elokuvista kirjoittaessani liiankin usein. Mutta resepti toimii, sillä tuon aikakauden lapsethan tällä tarinalla aikoinaan traumatisoitiinkin tehokkaasti.

Tarinan nuoret, joita on melkoinen joukkio, huomaavat pian, että kaikki ei ole heidän kotikaupungissaan Derryssa kohdillaan.

Lapsia katoaa, vaikka oikeastaan kukaan ei tunnu pystyvän yhdistämään katoamisia toisiinsa. Tai, ei halua yhdistää. Aikuisten sokeus tapahtumille lyö sarviaan yhteen nuorten havaintojen kanssa, joka vain kasvattaa kuilua eri sukupolvien välillä: Elokuvan sankarit, nuoret pojat sekä yksi tyttö, ovat koulussa luusereiksi laskettavia reppanoita.

Niitä, joiden yli kävellään, jotka ovat fiksuja ja fyysiseltä olemukseltaan vielä hyvin keskenkasvuisessa vaiheessa. Kun joukkion yhden pojan pikkuveli Georgie katoaa, joutuvat nuoret napit vastakkain tuntemattoman pahuuden kanssa, joka piileskelee jossain päin kaupunkia.

Mennyttä ovat hieman kömpelöt kumimaskit, ja tilalle on tuotu aidosti ahdistava otus jonka sadat hampaat ovat itsessään jo paniikkia aiheuttava elementti. Pennywisen tenho on hahmon hitaan metodisessa etenemisessä ja hitaassa kauhun kasvattamisessa. Tehosteilla täytetyt kauhuelementit eivät ole elokuvan pelottavinta antia, vaan kauhu tulee itse hahmon harkitusta ja samalla täysin kaoottisesta luonteesta, jonka ennalta-arvaamattomuus ja verenhimo ovat vertaansa vailla.

Kun tämä hahmo lähtee yllättäen nopeasti liikkeelle, on peiton kulmassa katsojalla pitelemistä. Toisaalla mysteeriä tutkivia nuoria painostavat melkein yhtä pelottavat elementit, nimittäin koulun pahat pojat.

Julmuus, joka ilmenee nuorissa miehissä vetää fyysisellä raakuudellaan melkein vertoja klovnille, tehden aina sattumalta eteen ilmestyvistä hieman vanhemmista pojista elementin joka onnistuu ahdistamaan.

Siinä missä Pennywise leikittelee nuorten peloilla ja vaikuttaa näiden mieleen fyysisen väkivallan lisäksi, ovat vanhemmat pojat realistisempi elementti tässä maailmassa.

It on yllättävän väkivaltainen elokuva. Veri lentää, näyt ovat raakoja ja varsinainen toiminta ei päästä kohteitaan helpolla. Tässä ei leikitä puukkohippaa huvin vuoksi, vaan jossain katujen alla asuu pahuus jolta haluaa lähinnä sulkea silmänsä. Nuoret näyttelijät tekevät työnsä kunnialla, kiikkuen selviytymisen rajamailla, toivoen että he joskus pääsevät kasvamaan aikuisiksi. Jos Pennywiselta kysytään, näin ei tule käymään, sillä vaikka klovnin motiivit ovat hieman pimeän peitossa, ei se tee hahmosta yhtään sen tyhjempää.

Tämän vuoksi elokuva onnistuu viihdyttämään nyt aikuisikään kasvaneita luvun lapsia, sekä pelottamaan nuoremmat sukupolvet jälleen kerran kiertämään kaikki klovnit kaukaa. Kirjailija Stephen Kingin tarinoiden filmatisoinneista voi olla montaa mieltä, sillä tulokset ovat olleet vaihtelevia.

Ikävä kyllä kauhu ei aina taitu valkokankaalle toivotulla tavalla, kuten muutama tv-elokuva ja kehno b-luokan tekele osoittavat. The Dark Tower on harmillisesti juuri tähän epäonnistumisten listaan kuuluva tarina, vaikka sen lähtökohdat ovat oudon kiehtovat. Ehkä juuri kirjasarjan, sillä The Dark Towerin tarina koostuu itseasiassa useammasta kirjasta, monimutkaisuus ja outous ovat suurimpia syitä elokuvan kehnouteen. Sen monimutkaista maailmaa, jossa Idris Elban näyttelemä Roland ja Matthew McConaugheyn esittämä Walter ovat ainaisessa kierteessä taistellen maailman kohtalosta, on jotain hallitsematonta.

Kaksi karismaattista päähahmoa laitetaan heti tarinan alussa sivuun, koska juonen keskiöön nousee nuori teinipoika Jake Chambers Tom Taylor. Näin The Dark Towerista muodostuu heti alkumetreiltä enemmänkin YA dystopian ja fantasian sekoitus hyvin perinteiseksi muodostuneilla elementeillä: Asetelma on hyvin tuttu monesta elokuvasta, eikä perimmäisiin syihin tai aikuisempien hahmojen motiiveihin päästä missään vaiheessa kunnolla käsiksi.

Siksi mystisestä tornista, Walterin ja Rolandin ilmiselvistä yliluonnollisista voimista ja monisyisestä maailmanrakennuksesta ei saa otetta koko elokuvan aikana. On harmi, että tarina luottaa liikaa nuoreen Jakeen, sillä pojan persoonallisuus on keskivertoteinin luokkaa eikä muodostu kiinnostavaksi koko elokuvan aikana. Mukaan sotketaan hämmentäviä elementtejä, portaaleja, sekä paljon tuijotusta ja huojuvia efektejä, joilla halutaan korostaa maailman murenemisen toivottumuutta.

Kyseessä ovat ilmiselvästi suuret panokset, sillä maailman tuhoa haluava Walter, alati mustiin pukeutuva outo pahis, ei kaihda keinoja saadakseen haluamansa. Jaken maailmassa, nykypäivässä, maanjäristykset ravisuttavat maapalloa ja toisaalla lapsia sidotaan tuoleihin kiinni jotta torni saataisiin kaadettua.

Sillä torni pitää maailmaa kasassa, ja kahden miehen - Rolandin ja Walterin - välinen valtataistelu lässähtää sekavan juonenkuljetuksen ja efektien alle. Ongelmana ei ole näyttelijöiden suoritukset, sillä McConaughey ja Elba hoitavat roolinsa rutiinilla.

Tarinan suoranainen kehnous, sen täydellinen tyhjyys ja kolisevat kuoret yrittävät puristaa yhteen elokuvaan kokonaista maailmaa, ottamatta mistään kiinni kunnolla ja haparoiden näin joka suuntaan sokeana. Se tuo katsojalle niin paljon turhaa, monia sivuhenkilöitä joilla ei ole merkitystä, ja jättää samalla liikaa kertomatta. Outo ja siksi niin hurmaava, Steven Soderberghin luotsaama Logan Lucky on hyvin ohjaajansa näköinen.

Tankean sarkastisen tuntuisen komedian tunnelmissa kerrotaan tarina ryöstöstä, jossa oikeastaan kenelläkään ei tunnu olevan homma täysin hallussa. Tämä johtaa paitsi hermostuttavan kiperiin tilanteisiin, myös tunteeseen että asiat ovat vaarassa ryöstäytyä hallinnasta hetkenä minä hyvänsä.

Tuloksena on outo komedia, jonka parasta antia ovat erinomaiset näyttelijäsuoritukset kautta linjan. Pohjois-Carolinassa sijaitseva autorata, Charlotte Motor Speedway, on ryöstösuunnitelman kohteena. Samalla tallella on kuitenkin jännite, jota rakennetaan taidokkaan kerronnan kautta: Channing Tatumin esittämä Jimmy Logan on avioliitossaan epäonnistunut, jalkansa sodassa menettänyt tunari, joka huomasi työkeikallaan autoradan potentiaalin ryöstön kohteena.

Parivaljakon toinen puolisko, Clyde Adam Driver taas hoitaa baaria, huolimatta käsiproteesistaan - Loganeita näyttää vaivaavan huono onni, eikä tämä olettamus ole omiaan luomaan uskoa keikan onnistumiseen.

Avuksi houkutellaan vankilassa tuomiotaan istuva Joe Bang Daniel Craig , jonka viileän intensiivinen vaaleus tekee miehestä melkein tunnistamattoman. Suunnitelmat muotoutuvat tarinan aikana hyvinkin monimutkaisiksi, eikä mistään tehdä ainakaan helppoa: Joe Bang kun istuu parhaillaan vankilassa kaltereiden takana, ja avuksi haettu toinen veljespari Sam ja Fish eivät tunnu myöskään kaupungin nokkelimmilta äijiltä. Yhdistelmä tuntuu mahdottomalta; se on samalla onnistunut, sulava konnakomedia ja melkein Fargomainen tyylittely junttilan elämänmenosta.

Sekalainen, ja näennäisesti hyvin epäpätevä, joukkio lähtee tekemään ryöstöä ja katsoja voi vain seurata avuttomana sivussa hikoillen. Kerrontatyyli on harkitun hidasta ja vähäeleistä, tehden autokilpailun maailmasta nopeine leikkauksineen ja möyrivine moottoreineen sitäkin suuremman kontrastin kahden eri maailman välille. Tarina on epäluotettava väline, sillä se myös valehtelee katsojalle - tarinan laidalla tapahtuu asioita joita ei näytetä, ja käänteet ovat näin jännittäviä ja yllättäviä kiinnostavalla tavalla.

Siksi tarina pysyy tuoreena, huolimatta sen toisinaan hyvin rauhallisesta tahdista, jopa siinä määrin, että tankeus ja hitaus tuntuvat liian harkituilta tehokeinoilta. Logan Lucky on harkittu kokonaisuus, joka nojaa vahvasti ja uskoo näyttelijöihinsä. Erinomaisilla näyttelijävalinnoilla tarinaan on saatu lisäkerroksia, tehden nokkelasta ryöstötarinasta samalla kuvaus ihmisistä joiden uskoisi kurottavan liian korkealle ilman vaadittuja rahkeita.

Melkein kahden tunnin kestostaan, sekä rauhallisesta tahdistaan, huolimatta mielenkiinto pysyy yllä koko sen keston ajan - hahmoissa on jotain vastustamatonta, hieman samalla tavalla kuin katsoisi autokolaria jonka tietää tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Vauhtia, huumoria ja erittäin hyvää musiikkia tarjoaa kotiteattereihin saapunut Baby Driver joka on vuoden viihdyttävimpiä elämyksiä. Käsikirjoittaja-ohjaaja Edgar Wright on tunnettu omalaatuisesta tyylistään, ovathan miehen tekeleitä mm.

Ei siis ihme, että nuoresta autokuskista kertova tarina on alusta loppuun täynnä adrenaliinia ja napakkaa sanailua. Baby Ansel Elgort on nuori mies joka osaa ajaa. Nuorukainen ansaitsee elantonsa tai maksaa velkojaan, riippuen miten asiaa katsoo toimimalla pakokuskina ryöstäjille.

Ratin takana hän on kaahailun jumala, joka hallitsee autonsa täydellisesti eikä jää sormi suuhun missään tilanteessa. Auton ulkopuolella Baby sulkee maailman pois pitämällä alituiseen kuulokkeet korvillaan, musiikin hukuttaessa muut ulkopuolelle. Tai ainakin näennäisesti, sillä Baby äänittää ympärillä käytyjä keskusteluja, ja tekee näistä remix-nauhoja vanhaan kunnon hipsterityyliin C-kaseteille. Kevin Spaceyn esittämä Doc on mies ryöstöjen takana, ja pitää Babya rautaisessa otteessaan puskien häntä eteenpäin keikasta keikkaan.

Mies on hallitseva mutta samalla huolehtiva, luoden oudon dilemman ympärilleen. Muut eivät välttämättä ymmärrä Babya, sillä alati musiikkia kuuntelevaa miestä on helppo pitää vähän hitaana tai ainakin täysin ulkopuolisena.

Herkullisia tilanteita syntyykin isottelevien rosvojen tulkitessa Babyn kykyjä väärin, ja etenevä dialogi sekä toiminta ovat vaivattoman viihdyttävää kerrontaa, jota katsoisi mielellään pidempäänkin. Jon Hamm, Jon Bernthal ja Jamie Foxx pullistelevat, ja luovat samalla hulvattomimpia konnia miesmuistiin.

Toiminta, hienot ajokohtaukset, rapeasti kirjoitetut hahmot ja alati pauhaava musiikki ovat toimiva yhdistelmä, joka ei pysähdy edes vääjämättömiin ongelmiin, joita rosvot tulevat kohtaamaan kerronnan edetessä. Samalla Babyn elämään heitetään hieman vahingossa kaunis Debora Lily James , joka tuo toisenlaista kiireen tuntua Babyn siirtoihin. Mikään ei voi pysyä hauskana loputtomiin, mutta onneksi elokuva ei menetä vauhtiaan ja fiilistelyään tarinan edetessä vaarallisemmille vesille.

Rosvoille annetaan tarpeeksi tilaa ja persoonallisuutta, tehden heistä kiinnostavia ihmisiä joita katsoo mielellään sen sijaan, että odottaa vain näiden häviämistä sankareille. Sillä kuka tässä tarinassa lopulta on sankari, ja miten Babyn tulisi eteen tulevissa elämän risteyksissä reagoida? Huolimatta näennäisestä keveydestään alla on enemmän potkua, ja hahmoista pitää ja välittää yllättäen aidosti.

Tämä on tervetullutta, sillä kepeän komedian sijaan katsoja saakin hyvin kudotun kokonaisuuden hienoviritettyä komediaa toimivimmillaan. Totta, se tarjoaa musiikkia ja autoja, mutta tähän yhtäläisyydet jäävätkin. Sen vetovoimana on naseva huumori, täydellisesti valitut näyttelijät ja yllättävät tarinan käänteet. Parasta kuitenkin on, että elokuvan päätyttyä olo on kevyt ja jatko-osaa jää odottamaan innolla.

Ohjaaja David F Sandbergin aiempi ohjaus, Lights Out , oli yllättävän onnistunut ja kipristelevä kauhutarina. Annabelle - Creation , joka hiipi kotikatsomoihin vuoden lopun iloksi, on siis ainakin ohjaajansa puolesta hyvissä käsissä. Tämä näkyy lopputuloksessa, sillä elokuva on yllättävän napakka kokonaisuus, joka viihdyttää ja pistää veren kiertämään mukavasti suonissa.

Kauhuelokuvien sarjatuotanto, jatko-osien vääjäämätön marssi, ei tarkoita aina sitä että aiemmat tarinat ovat olleet pakollista nähtävää. Näin ei ole myöskään tämän tarinan kanssa, sillä loogisesti Annabelle: Creation vie katsojan tämän kauhutarinan alkuun. Juoni sijoittuu vuoteen , ja taustana toimii herkullisesti keskellä ei mitään sijaitseva vanha talo.

Tänne saapuvat orpotytöt, jotka nunna Charlotten Stephanie Sigman johdolla opettelevat elämään uudessa kodissaan. Kodin asukkaat, herra Mullins Anthony LaPaglia ja tämän vuoteenomaksi joutunut vaimo Esther Miranda Otto ovat vähäsanaisia, hieman rujoja ja salamyhkäisiä, kuten itse suuri talokin.

Herra Mullins rakentaa tietenkin nukkeja, ja pariskunta yrittää antamalla kodin orvoille tytöille selviytyä omasta henkilökohtaisesta tragediastaan - oman tyttärensä menetyksestä.

Tyttökatraan keskiössä on nuori Janice Talitha Bateman , jonka polion runnoma nuoruus on sidottu pyörätuoliin. Kun muut juoksevat ulkona leikkimässä, on Janicen kohtalona tyytyä katsomaan hieman sivummalta - ja joutua samalla outojen tapahtumien todistajaksi. Kuten kauhuelokuvissa yleensä, eivät vanhat talot ja nuket jätä ketään rauhaan.

Annabelle - Creation turvautuu toisinaan hyvin halpoihin säikyttelyihin kovaäänisten paukahdusten avulla, mutta jännitettä tuovat kuolleen tytön oma huone ja sen tunnelma, äidin välttelevä ja mystinen hahmo sekä yliluonnolliset elementit, joihin koko Conjuring-sarja nojaa.

Kun tapahtumat kiihtyvät, on luonnollista kysyä miksi asukkaat vain eivät lähde talosta? Vuoteenomana makaava äiti, surun murtama isä sekä kourallinen nuoria tyttöjä ovat kuitenkin kaikki omalla tavallaan asemassa missä vaihtoehtoja ei ole.

Elokuva luottaa sen vahvimpiin elementteihin; visuaaliseen tarinankerrontaan jossa katsojan katse on juuri siellä missä pitääkin. Tummat huoneen nurkat ja avoimet ovet ovat kerta toisensa jälkeen niskakarvat pystyyn nostattavia elementtejä. Liikkumaton nukke hymyineen on aivan yhtä kammottava ja tehokas osa kokonaisuutta: Vaikka tarinan loppupuolella meno yltyykin varsinaiseksi toiminnaksi, jäävät parhaiten mieleen ne kohtaukset missä mikään ei liiku. Sängyllä istuva nukke pelottaa enemmän kuin yksikään uskonnollisia piirteitä saava kauhuelementti - hiljaisuus huutaa kovempaa kuin tehosteet.

Annabelle - Creation on yllättävän hyvä jatko-osa Conjuring Kirottu -elokuvalle. Jo kuuluisaksi tullut nukke saa näin vain lisää vauhtia legendaansa, eikä ole lainkaan varmaa etteikö nukke palaisi katsojien iloksi, tai kauhuksi, kulkemaan omistajalta omistajalle.

Elokuva ei tuo genreen mitään uutta, mutta kauhutarinoiden syvässä suossa se on tasapainoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin useimmat jatko-osat viime vuosina. Ne jotka edelleen elävät menneisyydessä, eivätkä ymmärrä kuinka hieno näyttelijä Kristen Stewart on, täytyy raahautua nykypäivään.

Stewart tähdittää yhtä vuoden hienoimmista elokuvista, ja tekee sen niin vaivattomasti, että tuntuu kuin nuori nainen eläisi kameran edessä käsikirjoittamatonta elämäänsä omassa rauhassa katsojan tirkistelyn alla.

Personal Shopper on vaikuttavan hiljainen ja tyyni kertomus Maureenista, jonka elo Pariisissa on täynnä outoja käänteitä. Kummitusmaiset elementit hiipivät tarinaan täysin yllättäen, sillä jo elokuvan nimi viittaa Maureenin ammattiin. Hän ostaa asiakkaalleen vaatteita tämän puolesta, valitsee ne ja toimittaa rikkaan naisen asuntoon liukuen hiljaa ovista sisään ja ulos.

Vahvan vastakohdan rahaa tuovalle ammatille luo Maureenin kyky nähdä rajan taakse, aistia henkiä. Pariisissa häntä pitää kuollut veli, jonka antamaa merkkiä tuonpuoleisesta nainen odottaa päivästä toiseen. Merkkiä, joka kertoisi naiselle että kaikki on hyvin ja Maureen voi jatkaa elämäänsä. Kohtaukset veljen omistamassa talossa, jossa Maureen odottaa veljeään öisin, ovat jännittävästä kummitusmaisesta tunnelmastaan huolimatta täydellisesti linjassa elokuvan vähäeleisen kerronnan kanssa.

Kummitustarinaksi juoni ei etene, vaikka hermostuttavia hetkiäkin on - vaihtelevissa teemoissaan juoni pyörii kuitenkin vain Maureenin ympärillä, pitäen kokonaisuuden tiukkana ja houkuttelevana. Sillä sitä tarina on, houkutteleva. Näennäisesti vähäpätöiset asiat, kuten vaatteiden valinta, tekstiviestien kirjoittaminen sekä päivittäiset rutiinit heräävät Stewartin käsittelyssä eroon tavalla josta ei saa silmiään irti.

Ohjaaja Olivier Assaya leikittelee yliluonnollisen ja salassa pidettävän erotiikan avulla luoden katsojalle kuvastoa josta on hankala päästä eroon. Stewartin nostaminen yksinään elokuvan keskelle ilman apuvoimia on erinomainen ratkaisu, ja ainoastaan korostaa Maureenin tilanteen yksinäisyyttä sekä eristyneisyyttä todellisesta maailmasta. Odottamisesta tulee elokuvan kantava teema, sillä naisen elämässä on pysähtynyt, hiljainen maku.

Hän käy vain harvoja todellisia keskusteluja kenenkään kanssa, ei tapaa kavereita ja tekee hyvin harvoja asioita - hän piirtää, shoppailee, odottaa. Pysähtynyt tunnelma on samalla koko ajan oudosti eteenpäin juokseva, sillä luullessasi katsovasi kummitustarinaa ymmärrät pian, ettei elokuvassa olekaan kyse siitä. Personal Shopper on melkein täydellinen tarina surusta, menetyksestä ja osittain sen kieltämisestä.

Varsinaista tunnetta ruudulle ei räiskähdä tarinan aikana, tehden siitä sitäkin aidomman kaikessa tukahdutettavuudessaan. Tyylikäs, kaunis ja herpaantumaton tarina vaatii tilaa katsojan elämästä, sillä sitä pitää pysähtyä katsomaan.

Aistien talo makuuni suicide squad -

Kauko-ohjattavien koptereiden suosio on kasvanut räjähdysmäisesti. Skanditrillerit ovat kovaa huutoa maailmalla niin televisiossa kuin elokuvissakin. Toisaalla Kenneth Branaghin esittämän komentajan avulla nähdään loputon sotilaiden rivi laiturilla odottamassa. Ei siis ihme, että nimenomaan fanit hylkäsivät lippuluukuilla elokuvan, joka ei menestynyt lainkaan odotetulla tavalla. Naiset panostavat usein ulkonäköönsä ja alusvaatteisiinsa ennen ensitreffejä. Hienon kaartin täydentää pahista, Poppya, esittävä Julianne Moorejonka hahmo on niin yliampuva ettei katsoja tiedä onko suoritus hyvä vai huono. Jennifer Eläinseksi takapillu esittämä nuori ja hyvin naivilta tuntuva vaimo, jonka nimeä ei tarinassa kerrota, elää vaisulta tuntuvaa elämää miehen kanssa, jota hän palvoo. Auton ulkopuolella Baby sulkee maailman pois pitämällä alituiseen kuulokkeet korvillaan, musiikin hukuttaessa muut ulkopuolelle. Kun suhteen alku on ihastuttavan todellista, hieman hapuilevaa ja selkeää ihastumista käsittelevä rakkaustarina, saa se käänteen Emilyn sairastuessa vakavasti.

0 thoughts on “Aistien talo makuuni suicide squad

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *